Tässä yhtenä aamuna havahduin huutoon, joka mitä ilmeisemmin kantautui makuuhuoneeseemme yläkerrasta. Rafaeeeeel, Rafaeeeeeeell, Rafaaaaeeeeeeellllll! Kello oli vasta vähän ja meillä nukuttiin vielä. Möykkä ujuttautui uneen ja olinkin jo vakuuttunut siitä, että olin se Rafael ja nyt oli jotain todella tärkeää meneillään. Mutisin unissani jotain tyyliin joojooihanjusttullaantullaan... kunnes havahduin hereille. Koiratkin olivat heränneet ja vartioivat sänkyä. Kello oli puoli seitsemän aamulla.

Olemme ehkä ainoat ulkomaalaiset tässä talossa. En epäile hetkeäkään, etteikö koko talo tiedä keitä olemme, vaikka muutimme tänne vasta kolme viikkoa sitten. Sana kiirii nopeasti. Ja tietysti sekin vaikuttaa asiaan, että kerron kaikille olevani suomalainen ja vakuutan sen syyksi siihen, etten ymmärrä mistään mitään. Naapurit muistavat kyllä kehua kielitaitoani. Seinänaapuri Marie Carmenkin sanoi ymmärttävänsä kaiken mitä hänelle sanon. Tosin se ei ole paljoa se... Jotenkin tämä paikka kuitenkin tuntuu kodilta. Ihmiset esittäytyvät ja tarjoavat apua. Tähän mennessä on sopimus "sokerin lainaamisesta" tehty ainakin 9C:n vanhan herran (who also speaks a little bit of English) sekä Marie Carmenin kanssa. Kakkos kerroksen Jose kertoi silmät kiiluen risteilystään Itämerellä. Oli käynnyt Helsingissäkin ja oli siitä selvästi ylpeä. Varsinainen kulttuurishokki on paikalliset teinit. Tässäkin talossa asuu ainakin muutama. Jotenkin en vaan osaa suhtautua siihen miten hennolla parransängellä ja äänenmurroksella varustettu nuori mies skeittilauta kainalossa avaa ulko-oven ja toivottaa hyvää päivää rouva.

Meidän talossa on portieri. Siis ovimies, jonka nimi on Angel. Angelilla on harmaat talkkarihaalarit ja usein hän seisoo talon ovella ja polttelee kessua. Joka kerta kuin lähden jonnekin vaihdamme nopeat Hola!t. Tällä viikolla selvittelimme yhdessä postilaatikkomme tilannetta, koska meillä ei ollut siihen avainta. Koska Angel tuntuu tietävän talon asioista lähes kaiken, osasi hän myös sanoa, että edellinen asukas oli hukannut avaimet ja uusia ei ollut. Mutta onneksi hänellä oli vara-avain: ruuvimeisseli. Iso hymy päälle ja meisselillä poimimaan posteja laatikosta. Muutamaan otteeseen selitettyään (koska ei tainnut vakuuttua, että tosiaan ymmärsin) saimme sovittua, että jatkossa Angel kerää postimme talteen ja kiikuttaa ne meille. Muy bien, gracias.

Illalla Rafael oli palannut. Hillitön askelten töminä ja huuto. Aamulla mama huusi hereille ja illalla huutoprotesti nukkumaan menosta. Loputa koko perhe liittyi huutoon. Kello oli yli puolen yön. Meillä jääihmisten maailmassa oli edellisenä päivänä huolehdittu koirien haukkumisesta ja telkkarin katsomisesta klo. 22 jälkeen. Ettei vaan kuuluisi liikaa meteliä. Kaukaisena muistona takaraivossa tykytti Kallion ajat, jolloin naapurit kirjoittivat nimettömiä lappuja koiran ääntelystä virka-aikana. Mutta onni on, että tähän maahan, kaupunkiin ja taloon mahtuu ääntä. Se sopii meille. Ja jos se jotakuta häiritsee, ei sekään jää epäselväksi. Asia tullaan sanomaan (tai huutamaan) ihan kasvotusten. Ei kyräilyä, ei häpeilyä, ei kaunaa. Muy bien.

Tykkään vapusta. Juhannus, uusivuosi ja muut pakkojuhlinnat ovat aina olleet minulle mustia päiviä. Pakko olisi keksiä jotain mahtavaa toimintaa, mutta kun ei kiinnosta niin ei. Lapsenakin aina päädyin itkeskelemään yksin noina "juhlapäivinä", koska pelkäsin, että mökkinaapuri Kake kaatuu kokkoon tai että setä valaa kännipäissään tinat polveensa. Tosin vappunakin minut jätettiin aina mummolaan katsomaan telkkarista Kattokassista kun vanhemmat lähtivät johonkin SPR:n vapaaehtoistöihin. Kummasti haisivat viinalle niiden keikkojen jälkeen. Hassua muuten miksei lapselle voitu sanoa, että äiti ja isi lähtevät nyt bilettämään. Olisiko ollut niin kamalaa..?

Teininä sitä riemuitsi vapusta, koska vapaapäivä saattoi sattua keskelle viikkoa ja tietysti: sai bilettää. Ei siihen juhlintaan liittynyt mitään aatteellista. Kyse oli ryypiskelystä ja sekoilusta. Kerran kaverini heräsi vappupäivänä laikku otsassaan ja kun aikamme sitä ihmettelimme, tajusimme, että se oli fritsu. Kyllä oli hassun jekun joku tehnyt. Sitten vaan aknestikkiä tuputtamaan laikkuun, että kehtasi mennä kouluun. Mitään ihmeellisiä vappuriittejä, kuten brunsseja, piknikkejä tai kulkueita, ei meidän pikkukylässä nähty. Mieskuoro lauloi matineassaan ja siinä se.

Vasta Helsingissä vapun vieton aate hieman valottui, tosin ryypiskely säilyi edelleen johtavana teemana. Ylioppilaslakkia en ole suostunut päähäni laittamaan 5.6. 1993 jälkeen, mutta monet näyttävät siitä hatusta tykkäävän ainakin Ullanlinnan mäellä. Eksyin sinne joskus teekkaripoikaystäväni kanssa ja tavallaan viihdyinkin. Vappumarssit ja Hakaniementorin juhlinta ovat aina kiehtoneet, mutta en ole sinne koskaan eksynyt.

Vappu on kansainvälisesti työläisten juhlapäivä. Joskus mielenosoitukset ja marssit ovat saaneet anarkistisiakin piirteitä. Siltä näytti tänään Cartagenassa. Poliisi oli saartanut kadun, jonka varrella asun. Noin 50 henkilön porukka meuhkasi kadulla ja heilutti sutattuja Espanjan lippuja. Asfalttiin, talon seiniin ja roskiksiin oli spreiattu: NAZIS NO. Jotain huutelivat Zapaterolle. Poliisit elehtivät huolestuneesti ja huitoivat ihmisiä pois kaduilta, tutkivat pysäköidyt autot ja roskapöntöt. Seurasin tapahtumia 11. kerroksen parvekkeelta, kunnes yksi poliiseista karjui minulle että sisään siitä. Mielenosoitus näytti etenevän äänekkäästi, mutta rauhallisesti; poliisi oli hurjana. Lopulta selvisimme vappuparaatista ilman pommeja ja kahinoita. Poliisikin on jo kerännyt eristysnauhansa pois talomme ympäriltä.