Tässä yhtenä aamuna havahduin huutoon, joka mitä ilmeisemmin kantautui makuuhuoneeseemme yläkerrasta. Rafaeeeeel, Rafaeeeeeeell, Rafaaaaeeeeeeellllll! Kello oli vasta vähän ja meillä nukuttiin vielä. Möykkä ujuttautui uneen ja olinkin jo vakuuttunut siitä, että olin se Rafael ja nyt oli jotain todella tärkeää meneillään. Mutisin unissani jotain tyyliin joojooihanjusttullaantullaan... kunnes havahduin hereille. Koiratkin olivat heränneet ja vartioivat sänkyä. Kello oli puoli seitsemän aamulla.

Olemme ehkä ainoat ulkomaalaiset tässä talossa. En epäile hetkeäkään, etteikö koko talo tiedä keitä olemme, vaikka muutimme tänne vasta kolme viikkoa sitten. Sana kiirii nopeasti. Ja tietysti sekin vaikuttaa asiaan, että kerron kaikille olevani suomalainen ja vakuutan sen syyksi siihen, etten ymmärrä mistään mitään. Naapurit muistavat kyllä kehua kielitaitoani. Seinänaapuri Marie Carmenkin sanoi ymmärttävänsä kaiken mitä hänelle sanon. Tosin se ei ole paljoa se... Jotenkin tämä paikka kuitenkin tuntuu kodilta. Ihmiset esittäytyvät ja tarjoavat apua. Tähän mennessä on sopimus "sokerin lainaamisesta" tehty ainakin 9C:n vanhan herran (who also speaks a little bit of English) sekä Marie Carmenin kanssa. Kakkos kerroksen Jose kertoi silmät kiiluen risteilystään Itämerellä. Oli käynnyt Helsingissäkin ja oli siitä selvästi ylpeä. Varsinainen kulttuurishokki on paikalliset teinit. Tässäkin talossa asuu ainakin muutama. Jotenkin en vaan osaa suhtautua siihen miten hennolla parransängellä ja äänenmurroksella varustettu nuori mies skeittilauta kainalossa avaa ulko-oven ja toivottaa hyvää päivää rouva.

Meidän talossa on portieri. Siis ovimies, jonka nimi on Angel. Angelilla on harmaat talkkarihaalarit ja usein hän seisoo talon ovella ja polttelee kessua. Joka kerta kuin lähden jonnekin vaihdamme nopeat Hola!t. Tällä viikolla selvittelimme yhdessä postilaatikkomme tilannetta, koska meillä ei ollut siihen avainta. Koska Angel tuntuu tietävän talon asioista lähes kaiken, osasi hän myös sanoa, että edellinen asukas oli hukannut avaimet ja uusia ei ollut. Mutta onneksi hänellä oli vara-avain: ruuvimeisseli. Iso hymy päälle ja meisselillä poimimaan posteja laatikosta. Muutamaan otteeseen selitettyään (koska ei tainnut vakuuttua, että tosiaan ymmärsin) saimme sovittua, että jatkossa Angel kerää postimme talteen ja kiikuttaa ne meille. Muy bien, gracias.

Illalla Rafael oli palannut. Hillitön askelten töminä ja huuto. Aamulla mama huusi hereille ja illalla huutoprotesti nukkumaan menosta. Loputa koko perhe liittyi huutoon. Kello oli yli puolen yön. Meillä jääihmisten maailmassa oli edellisenä päivänä huolehdittu koirien haukkumisesta ja telkkarin katsomisesta klo. 22 jälkeen. Ettei vaan kuuluisi liikaa meteliä. Kaukaisena muistona takaraivossa tykytti Kallion ajat, jolloin naapurit kirjoittivat nimettömiä lappuja koiran ääntelystä virka-aikana. Mutta onni on, että tähän maahan, kaupunkiin ja taloon mahtuu ääntä. Se sopii meille. Ja jos se jotakuta häiritsee, ei sekään jää epäselväksi. Asia tullaan sanomaan (tai huutamaan) ihan kasvotusten. Ei kyräilyä, ei häpeilyä, ei kaunaa. Muy bien.